Viime vuosina on ollut trendikästä vähentää organisaatioista johtajia eli esihenkilöitä. Tämä on johtanut siihen, että terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja varhaiskasvatuksen yksiköiden esihenkilöiden johdettavana on useita yksiköitä ja nekin joskus ympäri kaupunkia.
Varsinaista lähijohtamista on delegoitu tiimiesimiehille, joilla ei kuitenkaan ole varsinaista valtaa tai kehittämisvastuuta. Työyksiköt jäävät näin helposti ajelehtimaan epäselvien tavoitteiden ja vaatimusten keskelle. Pahimmillaan syntyy ’varjojohtamista’ ikävine seurauksineen. Yksittäiselle työntekijälle tämä tuottaa kuormaa, joka väistämättä vaikuttaa työssä viihtymiseen.
Työssäni olen nähnyt myös erinomaisesti toimivia yksiköitä, joissa esihenkilö on läsnä arjessa johtamassa työtä ja on siten valmiina reagoimaan työryhmänsä kanssa hyvinkin nopeisiin muutoksiin niin asiakkaiden kuin työntekijöidenkin tarpeissa. Paikalla olevat esihenkilöt tarttuvat tiukoissa paikoissa perustyöhönkin, vaihtavat vaipan tai vetävät kinkkisen hoitoneuvottelun.
Uusilla hyvinvointialueilla meillä olisi nyt mahdollisuus tehdä asiat toisin. Näen paluun hyvään lähijohtamiseen ratkaisuna moniin ongelmiin. Uudet ja vanhat työntekijät pysyvät koko ajan selvillä siitä, mitä heiltä odotetaan. Myös yksittäisen työntekijän tarpeet tulevat helpommin huomioiduiksi. Hyvä lähijohtaminen mahdollistaa ketterän reagoinnin kriiseihin, kuormituspiikkeihin ja toimintaympäristön muutoksiin. Läsnäoleva esihenkilö tunnistaa nopeasti puutteet henkilöstönsä osaamisessa. Hän pystyy myös pitämään päivittäin yllä työn kehittämistä niin pienissä kuin suurissakin asioissa.
Liian ”kaukana” olevien esihenkilöiden kurssittaminen hyviksi johtajiksi ei mielestäni riitä johtamisen laadun parantamiseen, vaan tarvitaan myös tämä rakenteellinen muutos. Hyvin johdetussa yksikössä työ sujuu ja työntekijä viihtyy.
Savon Sanomat 6.1.2022