Ikääntyvien ihmisten illanistujaiset ovat ihan omanlaisiaan. Näissä istujaisissa keskustelijat palaavat yhä uudestaan vuosien taakse ja riemuitsevat koulujen ulkohuussien muistamisesta ja kauhistelevat tupakansavuisia linja-automatkoja. Mukavaahan tuo minustakin on, aikansa. Valitettavasti samat jutut alkavat toistua kerrasta toiseen tai pahimmillaan illan mittaan uuden viinilasillisen virvoittamina.
Eläkeikää hipovana psykoterapeuttina olen nyt tunnistanut nimenomaan psykoterapeutille (ja joillekin muille ammattilaisille) kiperän muistelun lajin. Varsinkin varttuneille miehille tuntuu olevan hyvin tärkeää nostaa keskusteluissa esiin yhteiskunnallisen menestyksensä voitonmerkkejä. Pitkiä tarinoita riittää merkkimiesten kättelyistä, sankaritöistä yritysten rakentamisessa, yliopiston antamista tunnustuksista, puukolla veistetyistä ikihonkamökeistä ja purjehduksista hurjissa myrskyissä maailman merillä tai vain Kallavedellä.
Hyvällä tuurilla psykoterapeutillekin aukeaa mahdollisuus omiin sankaritarinoihin. Eipä siinä ainakaan minulla ole mitään kerrottavaa. Vuosi vuoden perään olen istunut vastaanotollani seulomassa ihmisten mieliä. Olen ollut osallisena satojen kärsivien ihmisten tuskissa ja parhaimmillaan iloissakin. Kuvittelen saatelleeni suurimman osan heistä oman elämänsä eläjiksi: graduja on valmistunut, hirvittävistä masennuksista on noustu iloon, menetyksistä toivuttu uudenlaiseen elämään, karmivista parisuhteista on lennetty vapauteen. Tämä lista on pitkä. Näitä menestystarinoita ei jaeta illanistujaisissa. Eikä muualla. Kyllähän ihmisten tarinoista syntyisi mitä mehevimpiä juttuja illanistujaisiin, mutta ei se niin mene. Psykoterapeutti minussa varjelee jokaista tarinaa kuin suojeltavaa pientä poikasta. Illanistujaisissa tämä näkyy niin, että istun siellä hiljaisena tylsimyksenä tai yritän repiä sankaritarinaa yhdestä kasvattamastani vesimelonista.
On siellä suljetun oven takana käynyt niinkin, etten ole osannut auttaa, että olen möhlinyt pahemman kerran tai suututtanut asiakkaan niin, että hän on poistunut ovet paukkuen. Näitäkään kivuliaita kokemuksia ei vuosien jälkeen voi jakaa missään. Ei myöskään jaeta kipua, joka nousee yhä uudelleen elämästään luopuneitten vuoksi.
Voi olla, että tämä kitkeryyteni johtuu kerta kaikkiaan kunnianhimottomasta suhteestani elämään. Olisin voinut tehdä pari väitöskirjaa tai kirjoittaa oma-apuoppaita ja niiden menestyksestä voisin illanistujaisissa pullistella. Voisin kertoa, miten professorit pitivät väitöskirjaa nerokkaana ja miten esittelin sitä Singaporessa kongressissa suurelle salille. Voisin kertoa, miten ihmiset ottivat yhteyttä oma-apuoppaan luettuaan ja kertoivat, miten pelastin heidän elämänsä. Voisin kertoa, miten ihanaa oli jakaa nimikirjoituksia kirjamessuilla teokseni neljänteen painokseen. Kateellisena voin näitä mahdollisia elämiä itselleni kirjoitella ja hakea illanistujaisissa vielä tilkan viiniä.
Viimeisimmissä illanistujaisissa me harmaahkot horisijat pohdimme myös sitä, mitä itse kukin tekisi, jos saisi kymmenen miljoonan euron arpajaisvoiton. Minusta olisi hienoa päästä kertomaan sankaritarinaa siitä, miten perustin sisäoppilaistoksen kaltaisen hoitopaikan pitkäaikaisesti masentuneille. Haluaisin päästä kertomaan miten vuosia kärsineet ihmiset löytävät elämänilon, kun he saavat intensiivistä ja monipuolista hoitoa ja pääsevät muutamaksi kuukaudeksi irti masennusta ylläpitävästä elämänynpäristöstään ja vanhoista tavoistaan. Norjassa tätä tehdään ja se toimiin. Mutta lehmät eivät lennä ja tämä psykoterapeutti kuuntelee muiden sankaritarinoita joskus hieman pitkästyneenä, joskus aidosti ihaillen ja kunnioittaen.